Matkan huumaa on

Kävellä kohti
passintarkastusta.

Istua junaan,
kun ei tiedä,
minne on menossa.

Rakastua hetkeen,
jonka pian unohtaa.

Syödä
outoa ruokaa,
nähdä
outoja ihmisiä,
ajatella
outoja ajatuksia,
oudossa paikassa.

Löytää kotinsa
sydämestään,
jossa ei tiennyt
sitä edes olevan.

Kaunis ihminen

Ei ole kultaa hiuksillaan,

           vain maantiepölyä.

Silmissään ei merta,

          pelkkä sammalmatto.

Ei siroja nilkkoja,

          vain kaksi tukkia.

Ei virheetöntä ihoa,

          vaan ryppyjä ja arpia.

Mutta eikö juuri pöly

ole aineista hienoin?

          Se matkaa maan ääriin

          Ei ole ketjuun sidottu.

Ja eihän meri edes elä,

mutta sammal kuhisee,

          se kasvaa, muuttuu

          etenee valoa kohti.

Sirous voi olla myös

suuri heikkous jaloissa;

          tukit kantavat jopa

          maailmantuskan painon.

Rypyt ja arvet ovat merkkejä

tämän kauniin ihmisen

elämästä.

Uusi

Minä olen uusi,
olen suurempi,
olen erilainen.

Kuin metalli minä taivun,
kun elämä minua takoo.

Vaan enää en murru,

kuin lasi vasaran alla.

Sillä minä olen vahva,
minä olen heikko,
olen paljas,
olen naarmuuntuva.

Silti olen uusi.
Olen erilainen.

Minä.

Silloin satoi

Silloin satoi

koko päivän.

Eikä minua

huvittanut nousta.

Silloin,

kun puhelin soi.

Silloin,

kun äitisi soitti.

Sliloin,

kun sinä olit kuollut.

Silloin satoi

koko illan,

Kun taivaskin

Itki perääsi.

Runo sinusta

Tahdoin kirjoittaa
runon sinusta.

Runon sinun kauneudestasi,
joka kumpusi sisältä päin,
ehtymättömästä lähteestä.
Sinut muistetaan juuri siitä,
     yliluonnollisesta säteilystä.

Sinun lempeydestäsi, jota
osoitit kaikille, jopa niille
jotka eivät sitä ansainneet.
Sinun tekosi jäivät elämään
     meihin eläviin ystäviin.

Runon, jossa en säästelisi,
myöskään huonoja puoliasi;
et aina tullut kun sovittiin.
Sinulle oli mahdotonta
     olla pitkään vihainen.

Kertoisin myös ystävyydestä,
loputtomasta luottamuksesta,
Sielun siskojen rakkaudesta.
Mitä se oikeasti tarkoittaa
     olla toiselle paras ystävä.

Vaan ei paperi,
     ei päiväkirja
          ei pöydän pinta
Ei taivaan kansi,
     ei maa, ei meri
          ei avaruus riitä.

Sinä olit sinä,
minä rakastin sinua.
Kaikki tärkein on
kai sanottu siinä.

Huomenna

Väsynyt hetki
  tai päivä
    tai viikko
      kuukausi, vuosi.

Enkä minä oleta,
sinun ymmärtävän.
En minä odota,
sinulta enää mitään.

Itseltäni minä odotan,
      itseltäni vaadin,
huomenna taas enemmän.

Nyt olen väsynyt,
nyt en jaksa.
Siksi minulle
on annettu huominen,
ja huomenna uusi

huominen.

Päiväni on musta

Päivä on musta

  kuin yö,

            vaikka

ulkona paistaa aurinko,

viereisessä huoneessa nauretaan,

ja toisilla elämä voittaa.

Minun päiväni on musta

            ilman sinua.

Kun sä lähdit pois

Mä pakenin lämpimään

mun elämää kylmää

Kotona kaikki muistuttaa

susta

Kilometreittäin matkaa

Jätän meidän välille

En haluaisi muistaa

Sinua

Mä juoksen, pakenen, lennän

vittu mä vaikka hiihdän

jos vain siten saan sut mun mielestä

mä oon niin pielessä

kun sä lähdit pois

Järjestän ohjelmaa

paikasta paikkaan

Silti vastassa kaikkialla

Sinä

Koitan kaikkea uutta

Yritän nähdä taikuutta

Maailmassa josta puutut

Sinä

Mä konttaan, ryömin ja itken

vittu mä sut musta kitken

Jos vain siten saan sut mun mielestä

mä oon niin pielessä

kun sä lähdit pois

Verenpunainen

Pinkihtävät kynnet.

Maalasit ne aiemmin,

           kun olit vielä pirteä.

”Pistän monta kerrosta,

     näyttävät edes liloilta.”

Lukulampun valossa,

puret kynsinauhoja.

Tuijotat eteesi

kun patsas.

Kynnet näyttävät verenpunaisilta.

Tyhjyys

Vaikka kuinka yrittäisi

           tuntea.

Muutakin

           kuin tämän tyhjyyden.

On kai jo

myöhäistä.

Kukapa sinut enää

unestasi herättäisi

           ellei

oma painajaisesi.

Minä muistan

Minä muistan sinun naurusi.

Sinun surusi.

Sinun liikkeidesi täydellisyyden.

Poikien ilmeet, kun

ihan vahingossa

pudotit jotain.

Sinun selkäsi.

Muistan sinun kätesi,

minun käsieni kokoiset.

Sinun jalkasi.

Ne liikkuivat lakkaamatta.

Minä en voi unohtaa

sinun kasvojasi,

täydellistä nenääsi.

Silmiäsi.

Ne loistivat minulle.

Ne eivät loista enää.

Anna anteeksi

Anna anteeksi, etten sua

osannut suojella

annathan anteeksi sen

etten voinut sua tukea

Minä parhaani yritin

ja silti sut menetin

ei oo reilua tää

meistä kenellekään

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Joskus mietin että olit

liian hyvä lähtemään

ois mun pitänyt

enemmän yrittää

Vaan en mieltäsi voinut

ilman apuasi lukea

ei toista voi kukaan

oikeasti pelastaa

Kai siellä jossain voit

mulle anteeksi antaa?

Vaikken itse itselleni

koskaan

Kai sinä siellä jossain

minua ajattelet?

Koska minä en sinua

mielestä saa

Ne sanovat

Ne sanovat, että

kyyneleet puhdistaa

Että kuolema voi

elämän pelastaa

Että kaikella on

tarkoitus

Että surusta löytyä

voi totuus

Että kauneus on

katsojan silmissä

Että minä olen

tässä syystä

Ne taitavat olla

oikeassa.

Sinä et ole täällä enää

Sinä et ole täällä enää.

Et enää kulje mukana kouluun.

Et kummittele töissä.

Et ole olan takana, kun luen tenttiin.

Et ole osa tätä loppua.

Et aja enää pihaan.

Et hiivi enää viereen nukkumaan.

Et enää soita vain,

koska

”On kiva kuulla sun ääntä”

Et enää ärsytä, etkä aiheuta hymyä.

Eikä sinun enää tarvitse arvata,

mikä minua vaivaa.

Me olimme vapaita yhdessä

ja silti

olemme nyt vapaita toisistamme.